Erosta voi selvitä kunnialla

Just! Kaikilla on mielipiteensä. Välillä niin ärsytti, että olihan kyse minun erostani, minun ja minun mieheni keskinäisen liiton rikkoutumisesta, mitä se kenellekkään kuuluu. Vaan tuntui kuuluvan. Ihmettelin ja kummastelin kuinka se kosketti muita ja millä tavalla.

Jotkut ystäväni jopa itkivät, sillä olihan meidän liitto ollut niin onnellinen, oikea malliliitto. Niinhän minäkin luulin. Äitini kuitenkin haukkui minut, eikä ihmetellyt yhtään, miksi mieheni lähti. Kertoi sukulaisille ja tutuille, kuinka minä olin niin kauheasti huutanut, ettei sellaista kukaan jaksa kuunnella… Niin, se kyllä sattui, sillä en ollut huutanut… Mieheni äiti taas oli sitä mieltä, että vaikka on oma poika kyseessä, niin paskan tempun teki..

Kun liikuin kaupungilla lasteni kanssa naurussa suin ja vitsiä vääntäen, sain kuulla, että oletpas toipunut hyvin? Koin jotenkin, että minua syyllistettiin, siitä että elin? Enhän minä ollut masentunut, vaan surullinen. Luonteeltani olen positiivinen ja elämän myönteinen ja en halunut tehdä elämästäni yhtään raskaampaa kuin mitä se oli.

Puhuin erostani niin paljon kuin vain kukaan kesti kuunnella ja olihan minulla sellaisia ystäviä, jotka jaksoivat minua kantaa. Itkinkin, alussa jatkuvalla syötöllä ja mitä ihmeellisimmistä asioista. Olen syysihminen ja meidän suhdekin alkoi syksyllä. Niinpä syksyn väriloisto sai minut itkemään…se, että tiesin olevan muikun kutuaika ja kuinka me niin monesti olimme muikkuverkoilla…Aina joku asia sai muistamaan jonkun toisen asian ja aina oli syy itkeä ja surra.

Kun heitin läppää ja naureskelin, minun epäiltiin esittävän vaan iloista. No, sellainen ei vaan onnistu, sillä jos onnistuisi, olisin näyttelijä:) Minun olisi varmaan ollut normaalimpaa kulkea siipi maassa. En kuitenkaan tehnyt niin!

Alkuaikoina, aika pitkäänkin, en osanut puhua nimellä mieheni uudesta vaimosta. Siis alunpitäen sitä kai jollain lailla kielsi koko hänen olemassaolonsa. Niinhän ei voinut olla. Minua niin ärsytti, kuinka lempeästi mieheni hänen nimensä mainitsi, ääni täynnä hellyyttä. Puhuin, siis jos puhuin, vain Hänestä. En millään kyennyt sanomaan ääneen hänen nimeään. Kun lapset puhuivat hänestä hänen nimellään, aivan kuin korvaankin olisi sattunut. Luulin, etten koskaan voisi sanoa ääneen hänen nimeään.

En voinut edes kirjoittaa. Kaikissa kirjeissäni ystävilleni mainitsin hänet niin, että kaikki ymmärsivät kenestä on kyse. Minulla on saman niminen kirjeystävä ja pitkään aloitin kirjeen hänelle vain Hei… ilman nimeä, kun se tuntui niin sanomattoman vaikealle. Kuoreen sain nimen, kun en se ei tunnu niin henkilökohtaiselle.

Nyt sen sijaan kykenen puhumaan siitä ja sanomaan sen nimen ääneen. Kutsumaan häntä nimeltä ja jopa muistamaan nimipäivänänä! Niin, muistan häntä niin nimipäivänä kuin syntymäpäivänäkin. Vieläpä erittäin hyvällä mielellä. Niin sitä ihminen oppii ja kasvaa, kun vain saa aikaa ja mahdollisuuksia ja jos vain on vähänkin siihen halua.

Vaan, miksikä nimitän miestäni nyt? Ex-mies, lasteni isä…??? Tutuille puhun hänestä nimellä ja lasten kanssa puhumme isistä. Mutta, esim. teille lukijat…olen ihan pihalla, kun ex-mies ja lasteni isä tuntuvat, niin kuin olisi kyse jostain täysin vieraasta ja etäisestä ihmisestä. Kyse ei kuitenkaan ole sellaisesta. Tämä mies on paikkansa saanut minun sydämessäni ja luulen, että en sillai voi hylätä häntä koskaan. Olen jopa miettinyt, että jos hänelle sattuisi jotain, tulisin mistä tahansa apuun, hätiin tai muuten vaan katsomaan.

Olen kova näkemään unia. Aina en muista näkemiäni, mutta useimmiten aika tarkkaan. Joskus vaan näkee unen, joka on niin elävä, että sen muistaa vaikka kuinka kauan.

Sellaisen unen näin ihan eroni alkuaikoina. Olin silloin vielä raskaana eli kai silläkin oli osuutta asiaan, kun oli niin tukala olo fyysisestikin. Uni oli sellainen, että olin pellolla mieheni kanssa. Sellaisella syyspellolla, kun kaikki on jo korjattu pois. Ilma oli pilvinen, mutta ei satanut. Mieheni kaatoi päälleni saavillisen lietelantaa…

Tämän unen näin muutaman kerran ja se loppui aina siihen, kun en saanut hengitettyä, olin tukehtua paskaan! Heräsin hiestä märkänä ja olo oli aina sitä luokkaa, ettei ajatustakaan uudelleen nukkumisesta. Joten valvoin sitten.Tuli mietittyä kuinka selviä unia ja tilanteeseen osuvia. Näin muitakin unia, mutta mikään muu ei jäänyt niin selväti mieleen.

Kun en saanut nukuttua, en voinut sängyssäkään pyöriä, sillä se oli vihoviimeistä piinaa. Kaikki asiat yöllä mietittynä muuttuvat kahta kauheimmiksi. Niinpä minä luin. Kyllä, ei se aina meinannut onnistua, kun sitä vaan luki samaa sivua koko ajan ja asiat pyöri päässä. Sekin suututti niin, että oli pakko lukea välillä ääneen. Taistelin kirjojen kanssa päässä pyöriviä ajatuksia vastaan ja useimmiten selvisimme voittajina.

Eräs tälläinen pelastuskirja oli Seitsemännen portaan enkeli. Kun sitä luin, huomasin, ettei minulla olekkaan mitään hätää. Onhan minulla kuitenkin lämmin koti, ruokaa ja terveyttä. Perusasiat ovat kunnossa ja aina on ihmisiä joilla menee huonommin. Turhaa ruikutan, pää pystyyn ja purjeet ylös!

Vastaan siis haasteeseen, jonka paulah haastoi.

Eli tarttis kertoa 7 faktaa minusta, joten minä yritän. En osaa kyllä haastaa ketään…sorry, kun olen aika onneton tekniikassa…

1. Olen ollut aikaisemminkin naimisissa, siis ennen tätä eroa.

2. Ensimmäinen mieheni oli ulkomaalainen

3. Ensimmäinen liittoni oli lapseton

4. Olen ollut kuumailmapallon kyydissä

5. En ole kulinaristi

6. Olen himolukija

7. Kiroilen kauheasti

Siinähän sitä nyt oli, kevennystä tähänkin blogiin. Ottakaa osaa kaikki ketkä ikinä haluavat. Kiitos:)

Niin tosiaan. Minua jaksettiin ihan alusta asti “lohduttaa” ehdotuksella hankkia uusi mies. Kuinka minäkin vielä sen oikean löydän. Voi jehna, sydän oli vereslihalla ja minulle kaupataan uutta miestä. Käsittämätöntä. Etenkin kun se silloin alkuaikoina oli jokseenkin mahdotonta. Olinhan raskaana ja sen jälkeen vauvan hoitoa piisasi ja oli puhdetta muutenkin riittämiin. Ei sitten kiinnostanut, ei missään mielessä.

Ihmettelinkin niitä, jotka heti erottuaan löytävät uuden ja ihanan?? Monille sanoin, että minä ihan oikeasti rakastin miestäni ja se rakkaus ei kuole yks kaks. Jos olisin voinut ajatellakaan jotain muuta, olisin vesittänyt koko rakkauden. Siis, jos ja kun rakastaa jotain oikein aidosti, niin miten voi mennä heti toisen syliin?

Tuli sekin aika, että yritin seurustella. Eihän siitä mitään tullut. Tottahan minä ihastuin, mutta kun se meni ohi, niin alkoi vaan ärsyttää ja niin se oli lopetettava. Päätin, ettei se ole minua varten. Vaan vielä pariin otteeseen kokeilin, kun se oli niin helppoa. Suht hanakoita miehiä on tarjolla ja mikäs siinä. Joskus tuntui jopa siltä, että pidetäänkö yksinhuoltajaa niin helppona tapauksena, kun kerrankin, illalla myöhään, naapurin mies olisi tullut “kylään”. Voi jessus, käännytin ovelta, sillä en minä nyt sentään ihan niin epätoivoinen ollut!

Kun aikoinaan päätin pärjätä itekseni, se oli niin vahva juttu, etten olisi uskonut. Minä siis pärjään niin hyvin, etten tarvii miestä arkeeni, en tarvitse lisää huolettavia, en tarvitse elämääni ketään pönkittämään oloani. Minä pärjään ja huolehdin lapsistani ja aivan vilpittömästi nautin elämästäni!

Koko eroni ajan tai sen ajan, mikä on päässyt kulumaan siitä, kun jäin lasten kanssa, on minulta kysytty: Ottaisinko takaisin? Siis lukemattomat määrät, melkeinpä jokainen päivä sain kuulla: Jos hän tulisi, ottaisitko takaisin?

Niin, melkein yhtä monta kertaa sain kuulla, myös kaikki neuvot neuvokkaat. Mitä minun tulisi tehdä, jos näin kävisi. Jotkut olivat sitä mieltä, että tottahan kannattaisi ottaa takaisin, sillä olisihan se lasten kannalta parasta. Sitten oli heitä, jotka neuvoivat minua käskemään herran painua hevon kuuseen.

Mitä minä ajattelin? Pari vuotta minä ajattelin, että totta hitossa ottaisin takaisin ja jopa toivoin sitä. Taisin joskus oikein rukoillakin sen suuntaista. Rakastinhan minä niin vimmatusti, että olisin vaikka mitä tehnyt, jos olisin saanut mieheni ja lasteni isän takaisin.

Totuus oli karumpi. Ei hän tullut, hänellä oli uusi elämä. Minä aloin jo tottua siihen ja aloin pärjätä. Olinhan jo kovissa liemissä keitetty. Heikkoina hetkinä minä silti kaipasin ja olin hukkua ikävääni, mutta sitä alkoi jo olla harvemmin.

Aikaa oli taas kulunut senkin verran, että taas oli uusi vauva tulossa. Lapsilleni oli tulossa uusi sisarus. Minusta se tuntui ihanalta. Niin luonnolliselta, että osasin heti alusta asti olla vilpittömän iloinen.

Joten, kukaan ei enää kysellyt, ottaisinko takaisin:) paitsi lapset. Avioerolapset taitavat aina vaan toivoa vanhempiensa yhteen paluuta. Heille selitin, että en ottaisi isiä enää takaisin, sillä nyt isiä tarvitaan enemmän siellä. Me ollaan jo opittu pärjäämään niin hyvin, ettei me tarvita isiä, ei sillai kun siellä uusien lapsien parissa.

Vaikka olin itse käynyt sen eron läpi ja ollut kovilla, en toivo sellaista kenellekkään!

Ajan kuluessa juttelin usein tämän uuden vaimon kanssa, enimmäkseen lapsista. Olihan kummallakin saman miehen lapsia. Se jotenkin yhdistää:) Uskokoon ken haluaa! Tottahan se on.

Vein lapsia sinne tai hain, niin alkoi ihan luontevalta poiketa sisällä asti. Se tuntui kyllä niin mukavalle. Lapset esittelivät huoneensa, talon eläimet; kissat, koirat ja hevoset.

Lapsia viedessäni oli helppo jättää heidät, sillä koin, että jätän heidät hyviin käsiin. Aina kotimatkalla olin aivan hillittömän iloinen siitä, kuinka voimme olla sovussa. Koko ajatus tuntui niin ihanalta. Usein mietin, että miksi ihmiset erotessaan kantavat sen kaiken kaunan ja katkeruuden mukanaan koko ajan. Sellainen on raskas taakka. Katkeruus on kalvavaa ja vihan kylväminen ei rikastuta ketään.

Kun ihmiset ihmettelivät, miten minä voin suhtautua tavallani, sanoin, että se on silkkaa itsekkyyttä. Minun on paljon helpompi tulla toimeen oman itteni kanssa, kun aloitan olemalla sovussa muiden kanssa. Askelkin tuntuu silloin paljon kevyemmälle ja elämä naurattaa!

Olen kuullut ja lukenut suunnattoman määrän erotarinoita ja kaikki ovat erilaisia. Yhtään samanlaista ei ole, niin ei ole myöskään yhtä ja ainoaa tapaa selviytyä. Kukin selviytyy omalla tyylillään ja kuinka nopeasti, niin sekin on arvoitus.

Minua välillä hävettää, kun olen päässyt loppujen lopuksi helpolla. Kun meillä ei ollut mitään pesän jakamista. Mieheni sanoi, ettei halua mitään ja kaikki jää minulle ja lapsille. Se etu köyhyydestä, kun ei ollut omaisuutta. Minä sitten kuitenkin jaoin tavarat tyyliin sulle - mulle. Pakkasin ensin kaikki henkilökohtaiset tavarani, sitten kaikki lasten tavarat. Päivittäistavaroista jaoin miehelleni astioita ja liinavaatteita. Huonekaluista jätin hänelle sen verran, ettei tarvitse lattialla nukkua. Silti hän ei olisi ottanut mitään. Minä halusin suurimman osan huonekaluista, koska hän oli ne minun mielikseni hankkinut ja kunnostanut. Kirjahyllyn hän oli itse minulle tehnyt.

Lapsistakaan ei tullut riitaa, kun mieheni oli sitä mieltä, että lasten paikka on äidin luona. Tiesi senkin, että jos olisi minulta lapset vienyt, ei minuakaan enää olisi. Lasten huoltajuus tuli automaattisesti minulle, sillä mieheni on aina luottanut siihen, että teen oikeat päätökset lastemme suhteen. Yksinhuoltajuudesta huolimatta, hän on aina tietoinen lapsia kohtaan tehdyistä päätöksistä. Olen lisäksi ilmoittanut hänen tietonsa kouluihin ja sairaaloihin lasten tietoihin.

Niin, elatusmaksut hän on aina maksanut ajallaan, jopa etuajassa. Kun vasta vuosi eron jälkeen kävimme virallistuttamassa elatustuet, en vaatinut mitään. Tyydyin minimiin, vaikka minua kehoitettiin vaatimaan kunnon tuet. Ei minusta sellaiseen ole, sillä en ole koskaan luottanut rahan voimaan. Kun kävelimme ulos lastenvalvojan luota, sanoin, että huomasitko mitä tein:)? Hän sanoi: huomasin, kiitos. Kyllä me pärjäämme, eikä rahalla onnea osteta.

Minun ongelmana oli se rakkaus. Minä vaan rakastin. Ihmettelin kaikissa erotarinoissa, kun pinnalla on koko ajan katkeruus ja kauna, viha ja masennus. Minulla vain se pala kurkussa, kun en saanut rakkautta loppumaan. Jos olisi ollut sellainen kytkin, olisin oitis vääntänyt sen off-asentoon.

Olin siis erittäin tyytyväinen, että olin kyennyt tapaamaan ihmisen, jota eniten jännitin tai pelkäsin, joka oli herättänyt minussa erittäin voimakkaita tunteita. Koin itseni voittajaksi ja teki melkein koko ajan mieli pikkasen tuulettaa.

Paljon kuitenkin mietin sitä, millainen hän on ja miksi mieheni hänet valitsi. Juttelin veljeni vaimon kanssa tästä. Kerroin hänelle, kuinka koin itseni niin paljon huonomaksi, kun olen sellainen pärpättäjä, aina äänessä ja kuka sellaista jaksaa. Ei pitemmän päälle, tulihan se nähtyä. Uusi vaimo vaikutti niin paljon hillitymmältä. Olin usein ajatellut, että miksi en itse voisi olla hillitympi? Johon veljeni vaimo kuittasi, että hän, toinen vaimo voi ajatella samoin minusta. Eihän? Voisiko joku haluta olla yhtä kova sähläri kuin minä, joka puhuu kaikille ja on niin energinen…uskomatonta.

Ulkonäöllisesti meissä oli jotain samaa. Pitkät tummat, suorat hiukset ja paljon muuta. En siis enää ihmetellyt, kun ystäväni olivat kertoneet, kuinka hän on niin paljon minun näköiseni…

Hän oli horoskoopiltaankin sama. Minua 13v nuorempi, mutta vaikutti vanhemmalta kuin minä, siis henkisesti, sillä minä en kai ikinä vanhene mieleltäni…ikuinen pikkutyttö vaan tanssii ja leikkii sisälläni, lakkaamatta.

Muistin mieheni sanat, että jos hän voisi, jos olisi pieninkään mahdollisuus, niin hän pitäisi meidät molemmat..

Ajoin siis aivan usvassa ja paineessa koko matkan, onneksi matkaa ei ollut kuin vajaat 20km. Lasten isä oli kyllä neuvonut tien minulle puhelimessa, mutta onneksi lapset osasivat opastaa myös, sillä en siinä mielentilassa olisi kyllä osanut navigoida.

Kun pääsimme perille, lapset hyppäsivät autosta ja juoksivat tottuneesti sisään ja pitkin pihaa. Minua jännitti aivan tajuttomasti. Ex-mieheni oli ulkona ja kysyin ensin, missä vauva on? Sisällä nukkumassa ja tyttäreni kanssa menin sitä pikku ihmistä katsomaan. Suloinen, pieni mustahiuksinen siellä peiton alla…

Sen jälkeen otin härkää sarvista ja halusin tavata hänet, ex-mieheni vaimon. Se oli kauheaa, olin ihan kauhusta kankeana, mutta silti minut täytti eräänlainen määrätietoisuus; nyt tai ei koskaan. Hän oli takapihalla…

Lähdin sinne! Talon kulmalla hän tuli jo vastaan ja heti näin, kuinka hän jännitti minua! Vaistosin sen ja tunsin itseni hirviöksi, että miksi hän jännittäisi minua, olenko niin kamala? Tunteita meni ristiin rastiin minussa ja eräs niistä oli jotain säälinsekaista…Menin hänen luokseen ja halasin, vedet silmissä, “onnea, pikku-äiti”! Toivoin sydämestäni, että se halaus myös pyyhki kaiken kaunan ja katkeruuden pois, olisi sellainen anteeksiantava halaus. Olin vaistoavani hänessä jotain helppottuneisuutta.

Menimme sisään ja halusin hänen kertovan jotain synnytyksestä ja niin me juttelimme, joskin pienellä varauksella, mutta niin kuin kaksi äitiä.

Jätin lapset sinne ja lähdin ajelemaan kotiin. Olo oli jokseenkin sekava. Olin iloinen, että olin tehnyt sen, tavannut hänet! Olo oli myös hyvin surullinen, sillä hän oli niin mukava, fiksu, nuori…en siis yhtään ihmetellyt, miksi mieheni vaihtoi minut häneen, parempaan.

Suurin tunne oli se, että nyt oli astuttu iso askel, kohti jotain parempaa…