Erosta voi selvitä kunnialla

Siinäpä kysymys. Olenhan minä selvitynyt, ihan kiitettävästi, ajan myötä, lasten ja ystävieni olemassaolon ansiosta. Voin väittää olevani onnellinen ihminen, elämää rakastava ja arkisista asioista nauttiva.

Parisuhteeseen en usko, en omalla kohdallani. Rakkauteen en usko, en omalla kohdallani. Tämä eroni oli viimeinen niitti, sillä minullahan oli suhteita jo ennen miestäni ja ne kaikki päättyivät eroon. Olin niin sinisilmäisenä kuvitellut, että mieheni on minun elämäni mies ja vietän hänen kanssaan koko loppuelämäni. Hän on se minun toinen puoliskoni… Kun niin ei sitten ollutkaan, niin se tuska oli sitä luokkaa, että en halua sellaista kokea enää uudelleen.

Menikö minussa rikki jotain, vioittuiko niin, ettei korjaannu. En halua rakkautta, sillä se sattuu. Olen kyllä törmännyt rakkauteen, mutta sitä on niin monenlaista. Aito rakkaus, sellainen pyyteetön, niin sellaiseen en usko, siis omalla kohdallani. Olen saanut osakseni sellaista rakkautta, joka on saanut minut vain vakuuttumaan siitä, että se oikea, aito rakkaus on harvinaista.

Ärsyynnyn, kuinka joku mies voi tunkea seuraani ja heti olla rakastunut? Usein se on juuri sitä, että kerjää huomiota. Ei sanoilla voi rakastaa, ei minua. En ole sellainen nainen, joka jaksaa kuunnella sanan helinää. Olen sen oppinut, että sanat ovat vain tyhjiä puheita, jollei ole tekoja.

Sellaisen tosi rakkauden, aidon sellaisen voi tuntea ja vaistota. Minun avioliitossani oli sitä niin kauan, ennen kuin se hävisi. Sen häviämistä olen surrut, mutta olen opetellut pärjäämään ilman.

Minun elämässäninyt, se todellinen aito rakkaus on sitä ihanaa tunnetta, jota koen kun katson lapsiani.